Tanssin talo - askel askeleelta

Teatterimuseon arkisto 02
Show photographer Maggie Gripenberg ja oppilaita. Valokuvaaja tuntematon / Teatterimuseon arkisto.

Tanssille omistettu tila on unelma, joka on elänyt vuosikymmeniä suomalaisten tanssin tekijöiden keskuudessa. Ensimmäisen kerran ajatus lausuttiin jo 1930-luvulla. Tanssin talon taustalta löytyy monen toimijan ja laajan aktiivijoukon työ ja yhteinen ponnistus. Miten kaikki sai alkunsa, ja miten tanssi lopulta sai oman kodin?

Teksti: Aino Kukkonen, FT, tanssintutkija

Unelma vuodelta 1932: Tanssinäyttämö perustettava

Hämmästyttävää kyllä, ensimmäisen ehdotuksen tanssille omistetusta näyttämöstä voi lukea lehdestä, joka ilmestyi melko tasan 90 vuotta sitten. Suomalaisen modernin tanssin pioneeri Maggie Gripenberg (1881–1976) otti asian esiin 20-vuotistaiteilijajuhlansa tiimoilla seuraavasti:

"Lopuksi tahdon mainita eräästä unelmastani, jonka toteutuminen on ehkä mahdottomuus --- tarkoitan ajatusta tanssinäyttämön aikaansaamisesta. --- Vaikein kysymys lienee arkkitehtoonisen puolen ratkaiseminen. Tanssinäyttämöksi ei nimittäin sovellu tavallinen näyttämö. Katsomon joka paikasta tulee yleisön voida nähdä koko näyttämö, ja näyttämön ja katsomon keskinäiseen korkeustasoon on samoin paljon huolta omistettava."


"Lopuksi tahdon mainita eräästä unelmastani, jonka toteutuminen on ehkä mahdottomuus ---"

— Maggie Gripenberg

Gripenberg oli oikeassa siinä, kuinka tavallinen näyttämö ei palvele tanssitaiteen tarpeita. Hän myös arveli, että järkevällä järjestelyllä tanssinäyttämö muodostuisi taloudellisesti kannattavaksi. Tilaa voisi vuokrata ulospäin ja sen yhteyteen saisi muutakin toimintaa, kuten tanssiopistojen tiloja ja tanssiklubin. Tanssinäyttämön ohella toinen akuutti tarve suomalaisen tanssitaiteen tulevaisuuden kannalta oli oma ammattiliitto. Tämä Gripenbergin haave toteutui varsin pian, kun hän oli mukana perustamassa Suomen Tanssitaiteilijain Liittoa (STTL nyk. STST) vuonna 1937.

Liiton tarkoituksena oli kohottaa tanssitaiteilijoiden taiteellista, ammatillista ja taloudellista asemaa. Alkuaikoina sen keskeinen toimintamuoto oli omien tanssinäytäntöjen järjestäminen, jotta tanssijat saisivat esiintymismahdollisuuksia ja tieto taiteenalasta leviäisi. Omia näytöksiä pidettiin mm. Kansallisteatterissa, Oopperassa ja Svenska Teaternissa.

Oopperatalo Bulevardilla oli vanha venäläinen varuskuntateatteri ja suomalaisen baletin koti sen toiminnan alkamisesta vuodesta 1922 lähtien. Aleksanterin teatteri toimi Suomen Kansallisoopperan ja -baletin näyttämönä aina vuoteen 1993 saakka.

Tanssitalo Helsinkiin, mielenosoitus 29.4.1986.

Kuvaaja tuntematon/ Teatterimuseon arkisto.

1980-luvulla tanssin talo tuli jälleen esiin. Tuolloin asian puolestapuhujana toimi tanssin monitoiminainen, Kansallisbaletin entinen primaballerina Doris Laine (1931–2018). Kun uuden oopperatalon valmistuminen oli vihdoin näköpiirissä, tanssialan järjestöissä nähtiin, että nyt on sauma ehdottaa vanhaa oopperataloa, Aleksanterin teatteria, tanssin omaksi taloksi. Järjestettiinpä asian puolesta mielenosoituskin.

Kiinnostavaa kyllä, sama ehdotus tuli uudelleen esille 2000-luvun alussa. Tuolloin asian takana oli Tiloja Tanssille -yhdistys, nykyinen Tanssille ry, joka tavoitteena oli saada harjoitustiloja tanssin ammattilaisille ja opiskelijoille. Aleksanterin teatterissa toimi tuolloin mm. tanssiryhmiä, tanssikouluja ja Tanssin tiedotuskeskus. Suuria peruskorjauksia vaativa, teknisesti vanhanaikainen teatteri ei kuitenkaan ollut toiminnallisesti tai taloudellisesti järkevä ratkaisu. Sen pienikokoiselle näyttämölle eivät mahtuneet isot kotimaiset tai ulkomaiset vierailut. Lisäksi korotetun näyttämön takia ensimmäisiltä riveiltä ei nähnyt nykytanssille ominaista lattiatasolla tapahtuvaa liikettä.

Tanssi kiertolaisena

Tanssitaiteen asema Suomessa oli alkanut muuttua 1980-luvulla. Tuolloin aloitettiin esimerkiksi tanssitaiteen korkeakoulutus Teatterikorkeakoulussa. Freelancer-taiteilijoiden ja esitysten määrä kasvoi, mikä toi esiin jatkuvan tilakurjuuden. Lyhytaikaiset tilojen vuokrausperiodit vaikeuttivat yleisön mahdollisuutta löytää esityksiin.

Tanssitaide oli hajaantuneena erilaisiin väliaikaisiin tiloihin ympäri kaupunkia. Koulujen salit, auditoriot, juhlasalit tai vanhat elokuvateatterit eivät olleet ideaalisia tanssinäyttämöitä jo pelkästään niiden koon ja katsomon sijoittelun takia. Tanssiesityksiin tarvitaan myös kunnon näyttämötekniikka ja lattia, unohtamatta sivutiloja, yleisötiloja ja saavutettavuutta.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Kulttuurikeskus tuotti Vanhalle Ylioppilastalolle 1980-luvun alkupuolella laajan kirjon kotimaista kokeilevaa, uutta tanssia. Siellä pidettiin myös mm. kontakti-improvisaatiokursseja sekä nähtiin kiinnostavia kansainvälisiä teatterinimiä ja butovierailijoita.

Ylioppilastalon vieressä Helsingin ytimessä, City-korttelissa, sijainnut Studio Julius oli lähimpänä ajatusta tanssinäyttämöstä, mutta sen historia jäi kovin lyhyeksi (1983–85). Nimenomaan tanssia varten rakennetussa teatterissa vieraili kotimaisia tanssiryhmiä sekä tuoreita koreografeja kuten Jorma Uotinen, Reijo Kela, Leena Gustavson ja Ulla Koivisto sekä myös muutamia ulkomaisia vierailijoita. Muunneltava tila menetettiin sen omistajan Julius Tallberg Oy:n taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Tanssin kentän toiveista huolimatta Helsingin kaupunki ja Opetusministeriö eivät lähteneet tuolloin tukemaan tanssinäyttämöhanketta.

Helsingin kaupungin kulttuuritoimen monitoimitalo Stoa, nykyinen Itä-Helsingin kulttuurikeskus, valmistui Itäkeskukseen vuonna 1984, mikä helpotti hieman tilannetta. Siellä nähdään nykytanssia edelleen, mutta samaa esitystilaa vuokraavat monet muutkin kuin tanssijat.

Tuolloin Ylioppilastalo oli ainutlaatuinen, vireä foorumi, ja Annantalolla järjestettiin Tanssiteatteri Hurjaruuthin toimesta avoimia esitystapahtumia

— Tanssiteatterin perustajiin kuulunut Hannele Niiranen

Finlandia-talossa vietettiin Tanssin juhlaa 31.3.1980

Kuvaaja tuntematon / Teatterimuseon arkisto

Ehdotus, joka jäi resonoimaan

Vuosituhannen vaihteessa vähille esitystiloille tuli yhä vain enemmän käyttäjiä. Tanssijoita koulutettiin enemmän, mutta esitystiloja ei tullut mistään lisää. Ei ollut paikkoja missä harjoittaa ammattia; he kohtasivat kovin toisenlaisen tilanteen kuin tanssioppilaitoksissa, joissa oli tilojen kannalta paremmat olosuhteet, Niiranen muistuttaa.

Konkreettinen liikahdus kohti tanssille omistettua taloa oli STTL:n laatima ideasuunnitelma vuonna 1999. Suunnitelmassa tanssin talon paikaksi ehdotettiin Alppiharjussa olevaa VR:n konepaja-aluetta. Vanhaan ns. alkurakenneosaston rakennukseen ideoitiin suurremonttia, jonka myötä saataisiin teatteritila 200–500 henkilölle sekä kolme harjoitustilaa, joista yksi toimisi pienenä esityssalina. Kaupungin rakentamispäätöstä toivottiin varsin optimisesti jo vuodelle 2000.

Kuitenkin 1990-luvun lopulla laman jälkeen tanssi oli edelleen yksi heikoimmin tuettuja taidemuotoja Suomessa. Julkinen perusrahoitus oli huonolla tolalla ja vapaiden toimijoiden tukiin kohdistettiin leikkauksia. Valtion tanssitaidetoimikunta suhtautui talosuunnitelmaan kriittisesti, sillä rajalliset määrärahat haluttiin käyttää toimintaan.

- Talo oli tietysti suuri riski ja sen pelättiin syövän tanssin vähätkin rahat. Liiton suunnitelmassa ajatuksena oli, että talo kokoaisi alan toimijat ja palvelut yhteen ja talolla olisi myös omaa esitystuotantoa, Niiranen kertoo.

Vaikka Liiton suunnitelma ei sellaisenaan toteutunut, se ehkä jäi kuitenkin resonoimaan.

Tanssille tarvitaan omat tilat, tanssin talo, jotta se voi nousta muiden taiteenlajien rinnalle.

Pienin askelin kohti taloa

2000-luvun alussa alkoi tapahtua. Taiteilijaprofessori Alpo Aaltokoski päätti kutsua koolle alan ammattilaisia keskustelemaan tanssin talosta keväällä 2007. Tämän jälkeen joukko tanssin kentällä monessa mukana olevia aktiiveja niin hallinnolliselta kuin taiteelliselta puolelta (Aaltokoski, Iiris Autio, Sanna Rekola, Sari Lakso, Kai Lehikoinen ja Ari Tenhula) teki muun muassa ehdotuksen Helsingin kaupungin kulttuurilautakunnalle, jotta saataisiin aikaan selvitys tanssin tilatarpeista.

Päivi Lipposen sekä muiden kaupunginvaltuutettujen taholta tehtiinkin aloite kaupunginvaltuustolle (2007) tanssitaiteen kehittämiseksi Helsingissä. Pian kaupunki perusti työryhmän ja Kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema työryhmän loppuraportti (Selvitys Tanssitaiteen esiintymis- ja työtiloista Helsingissä, 2008) toi esiin tanssin kentän silloista tilannetta, sopivien esitys- sekä harjoitustilojen puutetta sekä kävi läpi muutamia kansainvälisiä esimerkkejä ja mahdollisia tanssin talon sijaintipaikkoja Helsingissä. Raportin johtopäätökset olivat selvät: tanssille tarvitaan omat tilat, tanssin talo, jotta se voi nousta muiden taiteenlajien rinnalle. Talo lisäisi myös kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuksia.

Tanssin alan toimijat alkoivat kerääntyä nyt laajemmin yhteisen asian taakse. Vuonna 2010 tanssitaiteilija, tanssin akateemikko Marjo Kuusela ja taiteilijaprofessori Kenneth Kvarnström järjestivät Teatterikorkeakoulussa tilaisuuden, jonka seurauksena perustettiin saman vuoden kesäkuussa Tanssin talo ry. Se pyrki toiminnallaan edistämään tanssitaiteelle ja kulttuurille sopivan toiminta- ja tilakokonaisuuden syntymistä Helsinkiin. Yhdistyksessä oli mukana niin henkilö- kuin yhteisöjäseniäkin. Ensimmäisenä toimintavuonna puheenjohtajana toimi koreografi Tuomo Railo (Glims & Gloms company).

Oman yhdistyksen avulla lähdettiin hakemaan talohankkeelle suuntaa. Ensimmäisessä vuosikokouksessa 2011 valittuun hallitukseen kuului monipuolisesti suomalaisen tanssin ja kulttuurin toimijoita. Puheenjohtajana oli Tanssin tiedotuskeskuksen toiminnanjohtaja Sanna Rekola ja muina jäseninä Valtion taidemuseon johtaja Risto Ruohonen, Senaattikiinteistöjen johtava asiantuntija Tuomo Hahl, kaupunginvaltuutettu ja Helsingin juhlaviikkojen hallituksen vpj Tuuli Kousa, Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovinen, Tuomo Railo, Tero Saarinen Companyn toiminnanjohtaja Iiris Autio, Zodiak – Uuden tanssin keskuksen toiminnanjohtaja Raija Ojala, koreografi Samuli Nordberg Tsuumista ja Marjo Kuusela.

Samana vuonna otettiin myös toinen erittäin tärkeä askel, kun Suomen Kulttuurirahasto myönsi ensimmäisen hankerahan taloa varten. Sillä tehtiin Tanssin talon taustakartoitus ja palkattiin ensimmäinen työntekijä, projektipäällikkö Hanna-Mari Peltomäki.

-Tilat ja talo olivat työni keskiössä, mutta samalla piti ratkoa toimintamalleja. Kaikki oli vasta hyvin alussa; oli vain se raha yhdelle vuodelle. En arvannut silloin, kuinka monen vuoden työsarka tästä tulee, toteaa Peltomäki, joka työskenteli talohankkeessa 2011–2018.

"En arvannut silloin, kuinka monen vuoden työsarka tästä tulee."

— Hanna-Mari Peltomäki

Päättäjien asenteet alkavat muuttua

Tanssin talo alkoi myös näkyä selvityksissä, visioissa ja strategioissa. Talo ei ollut enää vain sanahelinää tai utopiaa, vaan siitä oli tullut maali, jota kohti pyrittiin. Esimerkiksi Valtion tanssitaidetoimikunta nosti sen yhdeksi keskeisistä tavoitteista omassa strategiassaan vuosille 2010–2020. Samoin Helsingin kaupungin viisivuotisessa kulttuuristrategiassa tanssin tilakysymyksen ratkaisuksi ehdotettiin tanssin taloa. Se voitaisiin toteuttaa kaupungin, valtion sekä muiden toimijoiden yhteistyönä, kuten lopulta tapahtui.

Erilaiset selvitykset tekivät kustannukset näkyviksi ja mahdollistivat neuvottelut päättäjien kanssa.

Sitkeän vaikuttamistyön avulla tuotiin esiin tanssitaiteen arvoa, tarpeita ja mahdollisuuksia. Jossain kohti päättäjien asenteet alkoivat muuttua.

-Kun kävimme puhumassa eduskunnassa tai kaupungin virkamiehille, itse asiaa ei enää kyseenalaistettu, vaan he ymmärsivät, että tanssin taloa todella tarvitaan. Aluksi Marianna Kajantie Helsingin kaupungin Kulttuuriasiainkeskuksesta oli kuunnellut herkällä korvalla ja raottanut ovea, samoin apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen, kertoo Sanna Rekola.

Vaikka asiat lähtivät nyt etenemään, Rekola arveli, että talohanke on niin haasteellinen tehtävä, että jossain kohtaa asialle tulee täysi stoppi ja pitää aloittaa alusta. Sitä ei kuitenkaan tullut.

Kun kävimme puhumassa eduskunnassa tai kaupungin virkamiehille, itse asiaa ei enää kyseenalaistettu, vaan he ymmärsivät, että tanssin taloa todella tarvitaan.

— Sanna Rekola

Talo nousee Kaapelitehtaalle

Nokian Kaapelitehdas Ruoholahdessa oli ollut aikoinaan Suomen suurin rakennus. Se lopetti toimintansa tehtaana 1990-luvun alkuun mennessä, ja tiloja vapautui vuokralle. Kaapelille kerääntyi eri alojen taiteilijoita ja kulttuuritoimijoita, ja sinne löysivät varhain tiensä myös tanssijat, jotka remontoivat aluksi tiloja itse. Zodiak Presents järjesti Kaapelilla Uuden tanssin festivaalin jo vuodenvaihteessa 1989–1990. Myös Tanssiteatteri Hurjaruuth asettui sinne 1990-luvun alussa. Kiinteistö Oy Kaapelitalo perustettiin 1991. Vanha teollisuus alkoi väistyä ja alueelle tulivat taiteilijat, uudenlainen kaupunkikulttuuri sekä myös yritysmaailma.

Uudisrakennuksen ohella hankkeen eri vaiheissa oli esillä monenlaisia vanhoja rakennuksia, joiden muuntamista tanssitaiteen käyttöön pohdittiin. Aiemmin vaihtoehdoiksi oli ehdotettu esimerkiksi seuraavia paikkoja: ns. Bunkkeri Jätkäsaaressa, Taivallahden kasarmi Töölössä, Fordin talo Hernesaaressa sekä Suvilahti. Jopa ajatusta liittyä mahdollisen Guggenheimin museon yhteyteen väläytettiin. Tanssin taloa esitettiin sijoitettavaksi osaksi Kaapelitehdasta Helsingin kaupungin teettämässä tarveselvityksessä (2014), jossa oli mukana uudisrakennuksen myöhemmin suunnitellut JKMM Arkkitehdit.

Seuraava iso askel talon kannalta oli, kun Jane ja Aatos Erkon säätiö päätti vuonna 2014 myöntää 15 miljoonan euron ehdollisen avustuksen uudisrakennuksen toteuttamiseen. Sen ehtona oli, että talohankkeen toteutuksesta saadaan aikaan sopimus seuraavan vuoden loppuun mennessä tai muuten raha menetetään.

Helsingin kaupunginjohtaja perusti Tanssin talo -työryhmän, joka työskenteli vuonna 2015 ja alkoi selvittää talon toteuttamista.

Erkon avustuksen ehtona ollut puitesopimus saatiin aikaan. Siinä sovittiin pelisäännöt Helsingin kaupungin, Kiinteistö Oy Kaapelitalon, Tanssin talo ry:n sekä Jane ja Aatos Erkon säätiön välillä mm. uudisrakennuksen rahoituksesta, suunnitteluprosessista sekä toiminnan julkisesta rahoituksesta.

-Ei ollut helppo rasti saada kaupunki ja valtio mukaan. 2010-luvun aikana yleinen ilmapiiri tanssia kohtaan kuitenkin muuttui, ja alettiin uskoa sen mahdollisuuksiin. Nykytaiteen museotakin puuhattiin monta vuosikymmentä. Nyt sen tarvetta ei enää kyseenalaista kukaan, Rekola sanoo.

Tanssin talon peruskivi muurattiin tammikuussa 2020, ja nyt keväällä 2022 vietetään sen avajaisia.

Maggie Gripenbergin lähes sata vuotta sitten ääneen lausuma mahdoton unelma on toteutunut.

Tanssin talon rakennustyömaa alkutekijöissään 2019.

Jonne Sippola


Maggie Gripenbergin lähes sata vuotta sitten ääneen lausuma mahdoton unelma on toteutunut.

Tanssin talon Erkko-sali tammikuussa 2022.

Tuomas Uusiheimo

LÄHTEET

Arvelo, Ritva & Räsänen, Auli. Tanssitaiteen vuosikymmenet. STTL 50 vuotta. 1987.

Kukkonen, Aino. Postmoderni liikkeessä. Tulkintoja 1980-luvun suomalaisesta tanssista. Väitöskirja. Teatteritiede, Helsingin yliopisto. 2014.

Maukola, Riina (toim.). Rotta vai tarua – Tanssiteatteri Hurjaruuth. 2006.

Ojala, Raija & Takala, Kimmo (toim.). Zodiak Uuden tanssin tähden. 2007.

Selvitys tanssitaiteilijoiden työ- ja esiintymistiloista Helsingissä. Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus 2008. Toimituskunta: Marianna Kajantie, Sanna Rekola, Ari Tenhula, Tuomas Hakala, Mikael Aaltonen, Raija Stormbom-Mäkinen, Irmeli Niemi, Anu Kilpi (toim.).

Tanssin talo ideasuunnitelma. STTL 22.4.1999.

Tanssissa on tulevaisuus. Tanssin visio ja strategia 2010–2020 (toim. Johanna Laakkonen). Valtion tanssitaidetoimikunta 2009.

Tanssin talo ry:n toimintakertomukset ja arkisto

(anon.) ”Maggie Gripenberg tanssitaiteen tulevaisuudesta. Liikuntataiteilijain liitto perustettava. Tanssinäyttämö rakennettava.” Naamio 3–4/1932, 44–46.

HAASTATTELUT

Hannele Niiranen 18.11.2021
Sanna Rekola 19.11.2021
Hanna-Mari Peltomäki 23.11.2021




Tilaa uutiskirje

Liity Tanssin talon ystävien joukkoon